Sofi Oksasen "Puhdistuksesta"

Sofi Oksasen kirja "Puhdistus" oli minulle pettymys. Ehkä olen tullut kaunokirjallisuuden suhteen liian kriittiseksi... Mutta minusta kirja antaa liian dramaattisen, muutamassa yksityisasiassa jopa väärän kuvan Viron elämästä neuvosto-aikana. Kirjailija käyttää taitavasti hyväkseen romanttisen kirjallisuuden keinoja ja konsteja, kirjottaen romaanin, jossa poliittinen kauhutarina on itse asiassa kohtalokkaan rakkaustarinan palveluksessa, antaen sille värikkään taustan ja lisää traagisuutta . Oksanen uudelleenkirjoittaa antiikista tutun arketyyppisen tarinan. Päähenkilö Adele on tavallaan nykyajan Medea ja idea rakkauden tuhoisasta voimasta, surmaavasta Eroksestakin on peräisin siitä. Paralleelit Aino Kallaksen kanssa ansaitsisivat tutkijan työtä. Kuten mainitsin, on yksityiskohtia, jotka Virossa asuneelle tuntuvat selvästi outoina, liioiteltuina. Uskallan väittää, että yhden päähenkilön Martinin kaltaisia fanaattisia kommunisteja oli Virossa hyvin vähän, suuri osa puolueen jäsenistä ei taistellut jouluja vastaan, useimmilla oli jopa kotona joulukuusi, vaikka virallisesti jouluista ei puhuttu ja koulunopettaja, joka vei oppilaansa joulukirkkoon katselemaan, mitä merkitsee jumalanpalvelus, sai potkut. Mutta ideologia ei ollut meillä koskaan näin tärkeä ja aitoja kiihko-kommunisteja oli vain kourallinen. Elämämme oli silti paljon enemmän kuin vain kauhutarina, elämä neuvosto-Virossakin oli elämä. Eihän äskein itsenäistynyt Virokaan ollut täysin villi länsi, jossa pimpit voisivat vapaasti saalistaa ja surmata uhreitaan. Yhteenvetona: taitavasti kirjoitettu action-romaani, jossa on rakkausta, kidutusta, jännitystä, raakaa seksiä, takaanajoa, neljä ruumista ja happy end. Haluaisin kiistelemättä lahjakkaalta kirjailijalta enemmän huomiota elämän monenlaisiin ulottuvuuksiin.

Sex, its parallels and metaphors

A good work of literature, be it a novel, a short story, an essay or a poem has some striking structural or compositional similarities with sexual act. In literature too, we have a foreplay, then action which leads to mounting tension and finally orgasm or, in case of literature, to a kind of a solution, katharsis, be it happy end or not. And finally, there is a rest, a peace, absence of urge or conflict. I suppose evolutionary pshychology and ethology have something to say about this. Literature, poetry is somehow similar to birds' singing or tomcats miaouing and fighting. And in the same time it's mimesis, a representation of such, often demonstratively, pugnacious behaviour. Troubadour is a kind of a songbird, but often a songbird singing about its life and its song.

Have the other arts also parallels and perhaps origins in our sexual behaviour? In classical music or in indian ragas, we have similar composition, often mounting intensity and tension, and finally -- the powerful, energetic orgastic finale. And of course: in music as in sex we have rhythm. That connects sex and music with poetry and dance. But similarities between dance and sexual act have been obvious for people for many generations. Not so obvious are the parallels between sex and war, the most intense and fatal conflict that sooner or later is solved, followed by peace. I have found fighting and warmaking as metaphors for lovemaking both in antique Roman and old Chinese novels.